Himasen raportti ristituulessa

Filosofi Pekka Himasen tutkimusryhmän loppuraportti "Kestävän kasvun malli" julkistettiin säätytalolla torstaina 7.11.2013. Raportti sai odotetun suuren huomion. Raportti julkaistiin myös internetissä josta sitä ladattiin ensimmäisen vuorokauden aikana 10 000 kappaletta. Raporttia kommentoitiin joukolla ja tarmokkaasti. Analyyttisia kannanottoja oli ainakin alussa niukalti, mikä tietysti on ymmärrettävää. Perustellun analyyttisen näkemyksen muodostaminen  edellyttää raportin lukemista ja jonkinasteista puntarointia, joka vie aikaa. Puolesta ja vastaan kannanottoja oli paljon. Syntyi epäilys, että suuri osa näistä varhaisista mielipiteistä oli muodostettu jo ennen raportin julkistamista.

Yksi syy polemiikkiin ja sen kiivauteen oli epäilemättä raportin hinta ja tilaustapa. Raportin hinta, 700 000 euroa, on tietysti huomattavan hyvä hinta konsulttitoimeksiannosta, jonka tuloksena on 383 -sivuinen raportti.  Mutta toisaalta, jos sen sisältö antaa hyviä eväitä maan tulevaisuuden rakentamiseen, hinta on mitätön. Vähän sama asia pätee tilaustapaan. Rahakkaan toimeksiannon antaminen lähipiiriin kuuluville ilman kilpailutusta on tietysti korruptiota. Mutta toisaalta, jos työ tilataan sellaiselta taholta jonka voidaan hyvin perustein olettaa pystyvän tuottamaan asiasta parhaan tuloksen, pelkän muodon vuoksi suoritettavassa kilpailutuksessa on kovin vähän järkeä. Tämäntyyppisessä selvityksessä tärkeintä ei ole hinta vaan tuloksen laatu.

Yhden professorin (Hiilamo) mielestä tutkimus ei täyttänyt tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Hän piti esitettyjä tietoja myös osin epäluotettavina. Toinen professori  luonnehti teosta tyypilliseksi tutkimukselliseksi pamfletiksi. Hän olisi antanut teokselle kouluarvosanan 7+. Muilta professoreilta tutkimusraportti sai moitteita vaikeaselkoisuudesta, viittaamattomista lähteistä, metodologian puutteesta. Moitittiin myös sitä, että raportti toisti vanhoja ajatuksia, eikä sisältänyt uutta. Lista oli pitkä. Tylyimmän palautteen antajan (Haaparanta) mielestä ei kukaan ajatteleva ihminen voi olla raporttiin tyytyväinen. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä tilanne on päässyt sellaiseksi, että tuollaista raporttia kysytään ja julkistetaan. Moittipa eräs valtiotieteiden tohtori sitä jopa ihmiskeskeisyydestäkin, "vailla vastuuta luonnosta, joka meitä ylläpitää". Moitteista paistoi paikoitellen myös kateus.  "Tiedän, miten valtavan kova kilpailu käydään siitä, että tutkijat saavat tätä akatemian rahaa". Politiikan kentiltä, blogisteilta ja kommenttipalstoille kirjoittajilta tuli sitten paljon raskaampaakin tekstiä.

Raportin tekijät puolustautuivat sanomalla, että kirjaa on kohtuutonta arvioida puhtaasti akateemisena tutkimuksena, koska se oli tarkoitettu keskustelun avaukseksi. Tarkoitus ei ollut tehdä perustutkimusta vaan tuottaa tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon pohjaksi.

He vetosivat myös siihen, että kirja on läpäissyt Oxford University Pressin, jota he luonnehtivat maailman arvostetuimpiin kuuluvaksi tiedekustantamoksi, julkaisuseulan ja ilmestyy englanniksi keväällä. "Kolme huipputason arvioitsijaa on hyväksynyt kirjan. Siksi en piittaa tästä arvostelusta kovin paljon."

Himanen torjui myös kritiikin siitä, että raporttia varten ei ole tehty uutta tutkimusta, vaan esseet pohjautuvat vanhoihin tutkimuksiin. "Tämä on täysin uusi tutkimus. Oxford University Press ei julkaise mitään muuta kuin aidosti uutta ja omaperäistä uutta ajattelua. Teoksen keskeinen ajatus siitä, että kehityksen päämäärä on arvokas elämä, on saanut kansainvälisesti myönteistä vastaanottoa".

Castells meni puolustusreaktiossaan vähän sivuraiteellekin. Hän sanoi olevansa surullinen muukalaisvihamielisyyden lisääntymisestä Suomessa. Hänen mielestään Suomen sulkeutuminen on turhaa. Hän sanoi, että ongelmia voi syntyä myös suomalaisten epäsolidaarisesta suhtautumisesta eteläeurooppalaisten ongelmiin ja, että Suomen nykyinen asenne saattaa vielä myöhemmin kostautua. Hänen mielestään pitäisi muistaa, että maailma auttoi Suomea yhdessä vaiheessa historiaa. Muuten olisitte osa Neuvostoliittoa. Hänen mielestään näyttää siltä, että osa suomalaisista ei halua olla eurooppalaisia.

Castellsin tuohtuminen oli ilmeisesti reaktiota raportin saamaan ryöpytykseen. Hänen historian tuntemuksensa puute aiheutti luonnollisesti oikaisujen ryöpyn ja moni näki kannanotoissa muutenkin merkkejä Suomesta päin syötetystä informaatiosta tai paremminkin disinformaatiosta. Castellshan ei tiettävästi osaa suomea, joten näiden xenofobiaa koskevien mielipiteiden takana on mitä ilmeisimmin suomalaisia tahoja, jotka täten saivat sanomansa julki nimekkään ulkomaalaisen tutkijan kautta.

Poimintoja raportin sisällöstä.

Kirja jakaantuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä osassa esitellään

tutkimuksen teoreettinen viitekehys. Toisessa osassa tarkastellaan eri kasvumalleja esimerkkitapausten kautta. Kolmas osa palaa ensimmäisen osan kysymykseen, mikä on kestävän kehityksen mallin päämäärä.

Kirjan lopuksi nostetaan esiin käytännön johtopäätöksiä siitä, mitkä asiat ovat olennaisia

kestävää kehitysmallia rakennettaessa. Kirjan loppuluku on tässä kirjan suomenkielisessä laitoksessa muokattu erityisesti Suomen kannalta ja sisältää Suomea koskevia johtopäätöksiä.

Teoreettinen viitekehys

Tutkimuksen visiona oli yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää. Yhteiskunta, jossa jokainen ihminen voi kokea oman arvokkuutensa ja tunnustaa saman arvokkuuden kaikissa muissa ihmisissä. Yhteiskunta, jossa jokainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan ja sallii samat mahdollisuudet myös muille. Päämääränä on kestävän kasvun malli,  jossa hyvinvointi ja talous yhdistyvät toisiinsa ekologisesti kestävällä tavalla. Tämän päämäärän saavuttamisen edellytykseksi nähtiin päämäärän saavuttamista tukeva kulttuurinen perusta.

Talouden kehityksen avainalueeksi ja tärkeimmäksi perustaksi nähtiin informaatio- ja kommunikaatioteknologian kehitys. Siihen perustuvasta yhteiskunnallis-teknologis-taloudellisesta järjestyksestä käytetään nimitystä informationalismi. Sen nähdään muuttavan taloutta vastaavasti kuin energiavallankumoukseen perustuva industrialismi aikoinaan. Informationalismin ominaispiirteitä ovat maailmanlaajuiset informaatioverkot, sanoen tiedon keräämisen ja informaation käsittelyn vaativampi kompleksisuus ja informaatioteknologian soveltamisen leviäminen kaikille taloudellisen ja sosiaalisen elämän alueille. Informationalismin myötä tiedosta on Castellsin mukaan lopullisesti tullut tuotannontekijä. Alueiden ja yritysten kilpailukyvyn katsotaan olevan riippuvainen niiden kyvystä toimia informationaalisen talouden sääntöjen mukaisesti. Arvonlisäys syntyy informaation muuttamisesta tiedoksi, minkä jälkeen tietoa sovelletaan kaikkiin suoritettaviin inhimillisiin ja teknologisiin tehtäviin.

Case-tutkimukset

Raportissa esitetyt case-tutkimukset edustavat maailman eri osissa käytettyjä kasvumalleja.

Piilaakso on esimerkki amerikkalaisesta markkinavetoisesta kehitysmallista, jossa yrittäjyyden kulttuurin ohjaama informationaalinen kehitys on maailman pisimmälle vietyä mutta kohtaamassa kestävyyden rajat inhimillisen kehityksen ja ekologisen kestävyyden ongelmien takia.

Suomen malli on onnistunut yhdistämään hyvällä menestyksellä informationaalisen kehityksen ja kaikki kansalaiset huomioivan inhimillisen kehityksen. Se esitetään mallina, joka on onnistunut kehittämään kilpailukykyisen innovaatiopohjaisen talouden yhdistettynä kaikki mukaan ottavaan hyvinvointivaltioon.

Euroopan hyvinvointivaltiolle perustunut kehitysmalli on pitkään

onnistunut yhdistämään taloudellisen kehityksen inhimilliseen kehitykseen. Sen haasteena on kysymys, voidaanko teollisen ajan hyvinvointivaltio uudistaa informaatioajan hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Kiinan tapaus on esimerkki aasialaisesta kasvumallista, joka perustuu valtiojohtoiseen kehitysmalliin. Siihen yhdistyy erityinen kiinalainen yrittäjyystyyppi, jolla on omanlaatuisensa dynamiikka. Kiinan esimerkki kuvaa haasteita, jotka liittyvät siirtymiseen valtiojohtoisesta kehitysmallista kohti menestyvää innovaatiovetoista mallia. Mallin haasteita ovat inhimillistä kehitystä uhkaavat yhteiskunnalliset konfliktit ja ekologiset ongelmat. Kiina ei ole tähän asti myöskään pystynyt luomaan yhtään johtavimman innovaatiotason maailmanlaajuisesti tunnettua brändiä.

Etelä-Afrikka on esimerkki Afrikan liittymisestä maailmantalouteen. Sen kehitysmalli kuvastaa myös yleisiä ristiriitaisuuksia Afrikan kehityksessä. Maa on suhteellisen vauras, mutta tulojen ja hyvinvoinnin erittäin eriarvoinen jakautuminen on siellä maailman jyrkimpiä.

Chileen on esimerkki kehitysmallista, joka edustaa Latinalaisen Amerikan nousua globaalin talouden tärkeäksi alueeksi.

Kehityksen päämäärä ja niiden vaatimat muutokset

Raportissa esitettiin, että kehitys kohti informaatioajan hyvinvoinnin yhteiskuntaa vaatii kulttuurisia muutoksia. Niitä kutsuttiin raportissa jättiläisiksi (lyhennys jättiläisaskeleesta). Nämä viisi uutta jättiläistä olivat lyhyesti luonnehdittuna:

Positiivinen vs. negatiivinen: Negatiivisesti eli (fyysisten) puutteiden poistamisen kautta määritellystä hyvinvointivaltion käsitteestä on siirryttävä positiiviseen, jossa hyvinvointivaltio määritellään lopullisen päämäärän eli hyvinvoinnin edistämisen kautta. Pahoinvoinnin vähentämisestä on siirryttävä hyvinvoinnin lisäämisen.

Proaktiivinen vs. reaktiivinen: Reaktiivisesta hyvinvointivaltiosta on siirryttävä proaktiiviseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Ongelmiin reagoivasta hyvinvointivaltiosta on siirryttävä ongelmia ennakoivaan ja ehkäisevään yhteiskuntaan.

Subjekti vs. objekti: Ihmisiä on lakattava kohtelemasta hyvinvointivaltion objekteina ja heidät on sen sijaan nähtävä hyvinvointiyhteiskunnan subjekteina. Toisin sanoen järjestelmäkeskeisestä hyvinvointivaltiosta on siirryttävä ihmiskeskeiseen hyvinvointiyhteiskuntaan.

Holistinen vs. partiaalinen: Suhtautumisen hyvinvointiin on muututtava partiaalisesta eli osittaisesta holistiseksi eli kokonaisvaltaiseksi. Hyvinvointia edistävät klassiset tekijät, autonomia, sosiaaliset suhteet ja merkityksellinen tekeminen on hyvin järjestelmällisesti levitettävä kaikille elämänalueille, kuten työhön ja oppimiseen.

Valtio vs. yhteiskunta: Hyvinvointivaltiosta on siirryttävä kohti osallistavampaa hyvinvoinnin yhteiskuntaa. Tämä ei tarkoita valtion velvollisuuden poistamista sen eettisen tehtävän osalta, vaan informaatioajan hyvinvointiyhteiskunnan käsite aktivoi valtiota toimimaan aiempaa laaja-alaisemmin, esimerkiksi edistämään henkistä hyvinvointia koulumaailmassa ja työelämässä.

Suomea koskevia johtopäätöksiä

Suomea koskevassa osuudessa tärkeimmiksi muutoksiksi ja haasteiksi nähtiin:

1.) Siirtymä teollisesta hyvinvointivaltiosta informaatioajan hyvinvoinnin

yhteiskuntaan.

2.) Siirtymä informaatioajan ekologiseen talouteen.

3.) Näitä tukevan henkisen kulttuurin kehittäminen  oppimismaailmasta työkulttuuriin

sekä poliittiseen johtajuuteen asti

Käytännön tasolla Suomella nähtiin olevan kolme uutta hyvinvoinnin haastetta:

1.) Elämäntavan haasteet: Tähän kuuluvat väestön ikääntyminen (vähemmän lapsia, pidempi elinikä), psyykkisen hyvinvoinnin haasteet ja elämänhallinnan

ja valinnan ongelmat monimutkaistuvassa elämässä.

2.) Taloudelliset haasteet: Työtä tekevien ja huollettavien välisen huoltosuhteen muuttuessa kansantaloutta uhkaa kestävyysvaje. Työntekijöiden ja huollettavien määrien suhdetta merkityksellisempi on kokonaistyöpanoksen tuottavuuden suhde hyvinvointipalveluiden aikaansaamisen tuottavuuteen. Tämän lisäksi on huomioitava se, että julkisen sektorin osuus BKT:stä on kestävä suhteessa sen kantavaan yksityissektoriin.

3.) Teknologiset haasteet: Uusi informaatioteknologia mahdollistaa tuottavuuden parantamisen ja uudenlaisia hyvinvointiratkaisuja. Tuottavuus ja hyvinvointi kohenevat kuitenkin vain, jos teknologian käyttöönottoon yhdistyy uusi johtamis- ja työkulttuuri.

Nämä haasteet voidaan konkretisoida osoittamalla, että Suomen hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvaje on jo nyt noin 5% BKT:stä eli noin 10 miljardia euroa. 10 miljardia euroa on melkein viidennes Suomen valtion budjetista. Sitä ei voi ratkaista mitenkään pelkillä veronkorotuksilla tai leikkauksilla. Tarvitaan rakenteellisia uudistuksia. Tällaisia ovat mm:

• työurien pidentäminen  (2 vuotta vastaa kestävyysvajeesta 2%-yksikköä eli 4 mrd €)

• työllisyysasteen nostaminen  (2%-yksikköä vastaa kestävyysvajeesta 1% eli 2 mrd €)

• julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen (0,25%/v = 1%-yksikkö eli 2 mrd €)

• työhyvinvoinnin parantaminen  ( 1%-yksikkö eli 2 mrd €)

• tuotantopotentiaalin 1,5%-yksikön noston toimenpiteiden ohjelma.

Kaikkein tärkeimpänä muutoksen perustana nähtiin kuitenkin uudistunut henkinen kulttuuri. Raportin mukaan Suomessa on henkinen kestävyysvaje, jota pidetään suurempana yhteiskunnallisena haasteena kuin hyvinvoinnin ja talouden kestävyysvajetta. Himasen mielestä Suomessa vallitsee häpeän kulttuuri, joka estää maata kehittymästä. Yrittäjyyttä ei pääse Suomessa syntymään, sillä asenteena on, ettei kukaan saa menestyä paremmin kuin toinen. Hän kaipaa Suomeen yhdessä onnistumisen kulttuuria.

Pientä arviointia

Puolustautuessaan arvosteluryöppyä vastaan tekijät sanoivat, että tarkoitus ei ollut tehdä perustutkimusta vaan tuottaa informaatiota poliittisen päätöksenteon valmistelua varten. Tämä tuntuu järkevältä näkökannalta. Raportin arvioinnin kannalta tärkein näkökulma ei varsinaisesti ole sen arviointi akateemisena tutkimuksena vaan kysymys siitä, onko tulos hyödyllinen,  tarjoaako se hyviä lähtökohtia strategista yhteiskunnallista suunnittelua varten ja onko siinä kenties jopa aineksia yhteiskunnallisen paradigman uudelleenmuotoilua varten. 

Joitakin arvioinnin kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi:

·         onko raportin perustana oikea ja kansalaisten kannalta relevantti yhteiskunnallinen näkökulma

·         onko raportissa onnistuttu tunnistamaan ja nostamaan esille tulevan kehityksen kannalta olennaisia tekijöitä ja ilmiöitä

·         onko eri tekijöiden väliset riippuvuudet löydetty ja vuorovaikutukset ymmärretty oikein

·         ovatko raportissa esitetyt näkemykset ja arviot luotettavia ja uskottavia

Jotkut arvostelijat moittivat, että raporttia varten ei ole tehty uutta tutkimusta, mutta  Himanen oli eri mieltä. Nähdäkseni asioiden uutuus ei kuitenkaan ole se tärkein asia. Uutuusarvoa tärkeämpi on raportin hyödyllisyys. Uusien asioiden löytäminen on tietysti aina ansiokasta, mutta uutuusarvot voivat liittyä yksittäisten tekijöiden ohella eri tekijöiden keskinäisten painoarvojen oivaltamiseen sekä niiden keskinäisten riippuvuuksien ja vuorovaikutusten tunnistamiseen. Rakenteiden ja riippuvuuksien hahmottaminen on yhtä tärkeä, ehkä tärkeämpikin, kuin yksittäisten elementtien tunnistaminen ja kuvailu.    

Jos raportin arvostelijat menivät joskus harhapoluille, niin menivät myös raportin puolestapuhujat. Yleinen puolustajien argumentti tuntui olevan, että raportin täytyy olla hyvä ja sen tulokset täytyy hyväksyä, koska tekijöinä on Tunnettuja Nimiä. Ei raporttia kuitenkaan tee yhtään autuaammaksi se, että sen laatijoina on Tunnettuja Nimiä. Tunnetut  Nimetkin tekevät joskus tusinatyötä ja tuloksen arviointi ja johtopäätösten teko on viime kädessä aina tilaajan vastuulla. Vanhassa kaskussa kerrotaan kuinka eräs kollega moitiskeli Väinö Aaltoselle eduskuntatalon edessä seisovia pronssiukkoja, jotka hän oli tehnyt. Järkäleen kerrotaan vastanneen, että: "Kyllähän me kaikki tehdään leipämme eteen sitä tusinatyötäkin, mutta meidän maine syntyy niistä onnistuneista".  Sama pätee muidenkin Tunnettujen Nimien tuotantoon.

Raportilta ei tietenkään ole kohtuullista odottaa kaikkea mahdollista. Ei voi odottaa, että se olisi valmis kehittämissuunnitelma, budjettiraamista nyt puhumattakaan. Toisaalta, sen kyllä pitäisi antaa hyviä perusteita ja päätöskriteereitä kehittämissuunnitelmien laadintaa varten. Sen pohjalta tulisi myös löytää päätöskriteerejä panostuskohteiden määrittelyyn ja myös siihen, miten panoksia tulisi käyttää jotta niillä saavutettaisiin tarkoitettuja tuloksia. Vastaavasti tulisi myös löytää viitteitä siitä, mistä on syytä karsia. Kun tuloksia arvioidaan ja johtopäätöksiä niiden käytöstä tehdään, tärkein ja pätevin arviointikriteeri on edelleen se vanha pragmaattinen: "toimiiko tuo, tai onko riittävän todennäköistä, että se toimisi".

 Raportin kantavaksi ajatukseksi määritelty inhimillinen arvokkuus ja sen asettaminen kehittämisen tavoitteeksi on hyvä ja luonteva.  Mitenkään uusi se ei ole, vaikka Himanen näyttää vähän sellaista yrittävän väittää. Itse asiassa se on oikeastaan vain uudelleen muotoiltu utilitaristinen ohjelma "maximum of happinessa for maximum of people" . Sellaisenaan se on tietysti aivan pätevä.

Toisena, edelliseen liitettynä elementtinä siihen on lisätty kestävän kehityksen näkökulma. Tämäkään huomio ei ole mitenkään erityisen uusi, pikemminkin ilmeinen, mutta tietysti järkevä. Utilitaristien iskulause on siis päivitetyssä muodossaan: mahdollisimman paljon onnea, mahdollisimman monille, mahdollisimman kestävällä tavalla.

Kehityksen avaintekijäksi nähdään informaatiotekniikkaan pohjautuva informationalismi. Tämä on uskottavaa, mutta myös tuttua ja ilmeistä. Avoimeksi jää kysymys, onko joku muu megatrendi, joka ei ole vielä mitenkään ilmeinen, mutta jonka tunnistaminen nyt tuottaisi kilpailuetua. Informationalistista teemaa olisi voinut syventää, sillä käytännön strategisen päätöksenteon kannalta muutosstrategian ymmärtäminen ja hallinta on hyvinkin avainasia. Mitä tasolta olisi voinut mennä miten -tasolle. Suomen kannalta meidän suurten teollisuusalojemme tuleva kehitys on olennaisen tärkeä asia. Yleisesti ottaen, ei nimittäin tapahdu niin, että informaatiotalous korvaisi teollisuuden ja teollisuuteen voitaisi suhtautua katoavan taidelajina. Muutoksen voi olettaa olevan todennäköisesti saman tapainen kuin teollisen vallankumouksen tapahtuessa. Siihen asti johtavana elinkeinona ollut maatalous ei suinkaan hävinnyt, se teollistui. Ei teollisuuskaan häviä, se informationalistuu. Molemmissa tapauksissa on kyse työn tuottavuuden noususta ja työvoimatarpeen vähenemisestä. Sama informationalistuminen tulee tapahtumaan ja on tapahtumassa kaupan ja palveluiden alueella. Alkaa näyttää ilmeiseltä, että uusien kauppakeskusten rakentaminen ei ole enää  mielekästä. Ne tulevat olemaan vanhentuneita jo valmistuessaan kaupankäynnin siirtyessä internettiin.

Kehityksen päämääränä nähdään informaatioajan hyvinvointiyhteiskunta, hyvinvointriyhteiskunta 2.0. [Näitä muotiin tulleita versio 2.0 ilmauksia käyttäessä kannattaisi olla varovainen. Me ict-alalla leipämme tienanneet muistamme erinomaisen hyvin, että versio 2.0. oli aina se, johon oli tuotu versioon 1.0 verrattuna joukko uusia ominaisuuksia, joista melkoinen osa oli kummallisia ja tarpeettomia. Kun edellinen, moneen kertaan paikattu versio 1.78 oli toiminut kokolailla virheettömästi, versioon 2.0 oli palautettu valtaosa vanhoista virheistä ja joukko aivan uusia]. Mutta antaako raportti vastauksen siihen, mikä on informaatioajan hyvinvointiyhteiskunta - mitkä ovat sen rakenteet (esimerkiksi elinkeinorakenne, ansaintalogiikat, tulonmuodostus, verotusratkaisut, yhteiskunnan palvelujen tuottaminen/rahoitus) - miten  sinne päästään - toimiiko se

Raportissa esitetään, että uudenlaiseen hyvinvointivaltioon siirtyminen vaatii kulttuurimuutoksia. Kysymys päämäärien vaatimista kulttuurimuutoksista on kiinnostava. Se saattaa olla raportin hyödyllisintä antia tai sen ratkaiseva heikkous. Väistämättä tulee mieleen runsaan sadan vuoden takainen marxismi innostus. Sehän oli, kuten muistamme, mainio aate jonka jätkät pilasivat. Marxilaisuuden käytännön sovellukset eivät tähän asti ole missään toimineet. Alkuvaiheessa perustettiin ihanneyhteisöjä, kuten Sointula, jonka suomalaiset perustivat Kanadan länsirannikolle. Myöhemmissä vaiheissa pystytettiin stalinilaisia diktatuureja. Edelliset eivät toimineet, jälkimmäisten todellisuus oli lähinnä esitettyjen ihanteiden vastakohta. Epäonnistumisen syynä näyttäisi olevan se, että marxilaisen kommunismin toteuttaminen vaatisi toisenlaisia ihmisiä kuin nämä reaali-ihmiset. Ihmiset eivät muutu ihanneyhteiskunnan vaatimaan muottiin sormia napsauttamalla. Toisaalta, kulttuurimuutoksia kuitenkin tapahtuu. Kysymys onkin siitä, miten ne tapahtuvat ja minkälaiset muutokset ovat ylipäätään mahdollisia. Ylhäältä ohjelmoidut muutokset (nämä viisi jättiläistä) eivät välttämättä ole lainkaan toteutettavissa ohjauksen ja koulutuksen kautta, jos niillä ei ole luontevaa kasvualustaa. Sananlaskun sanoin: kannettu vesi ei pysy kaivossa. Epäilen, että kulttuurimuutokset tapahtuvat pikemminkin teknologisten ja muiden vastaavien muutosten funktiona ja mahdollisuudet muutosten ohjaamiseen ylhäältäpäin ovat rajalliset. Utopioiden kanssa on syytä olla varovainen, koska niillä on yleensäkin, muistoissa autuaan Henry Mooren alkuperäisestä Utopiasta lähtien, tavannut olla totalitaarisia ja voimakkaasti painajaismaisia piirteitä.

Loppu tulemana tuntuisi olevan, että raportissa on monia hyviä näkökohtia ja keskustelun avaukseksi se ei ole lainkaan hullumpi. Tosin se vaikuttaa monin paikoin epätasaiselta. Paikoitellen löytyy hyviä huomioita ja terävääkin analyysiä, toisin paikoin teksti on suorastaa naiivia. Olisiko syytä kehittää versio 2.0., jossa paneudutaan perusteellisemmin elinkeinoelämän ja talouden kehitykseen ja työstetään niitä konkreettisemmalle tasolle. Mukaan voisi ehkä ottaa koulutuksen kehittämisen siten, että huomioidaan ne koulutukselliset vaatimukset, joita kehittäminen edellyttää.

Entä oliko työ sitten hintansa väärti. Enpä lähde sitä arvioimaan. Luultavasti vastaavan tuloksen olisi voinut saada halvemmallakin. Toisaalta, todennäköisesti pienellä penkomisella löytyisi paljonkin akateemista tutkimusta jonka hintavastaavuus on selvästi huonompi.  Eräs näkökulma voisi olla se, että muutamassa päivässä raporttia ladattiin netistä yli 10 000 kertaa. Kohtuullisilla kirjakauppahinnoilla laskettuna tämä kattaa kohtalaisen osan raportin hinnasta, joten tietoa on onnistuttu levittämään varsin laajalti kohtuullisin kustannuksin. .